Salmenperän viimeisimmän elokuvan katsomalla ei voikaan varmasti vannoa, mitä seuraavaksi on luvassa tai edes sitä, millaisessa muodossa hän tulevan filminsä valmistaa. Edellisen ohjauksensa Kuplan (2022) ohjaaja sijoitti kotikuntaansa ja lavasti perheen kodin paikalliseen konepajahalliin.

Enemmistöstä poiketen Salmenperä ei mielistele yleisöä suosituilla kirja- tai tv-sarjasovituksilla vaan tapaa perustaa elokuvansa alkuperäisiin ideoihin. Usein hän myös käsikirjoittaa elokuvansa itse.

Ominta lajia ovat varmastikin tragikoomiset perhekuvaukset, mutta katalogista löytyy matkadokumenttia, yhteiskunnallista elokuvaa, komediaa ja yksi tyylipuhdas mustavalkofilmikin.

Töistä paistaa yhdessä tekemisen tapa ja riemu, vaikka aiheet olisivatkin raskaita.

ISÄÄNSÄ etsivistä kaksosista kertova Isänpäivä (2026) on päällisin puolin pienimuotoinen ja arkinen draama, mutta varsinaisen juonen pintatason alla se kuvaa lämmöllä taloudellisen toimeliaisuuden rattailta ajat sitten syöksyneiden sivullisuutta ja toisaalta osallisuutta omassa rajatussa yhteisössään.

Eliitin hengennostajaisissa tai keskiluokan oravanpyörässä heidät on tapana sivuuttaa joko kohtalonsa ansanneina hylkiöinä tai varoittavina esimerkkeinä vaihtoehdosta, johon romahtaa ilman luterilaisen pärjäämisen hammasta kiristelevää eetosta. Ehkä siksi elokuvaa lähestyy juuri nyt tietyllä lisäsympatialla.

Huikentelevaisen nuoruuden eläneen äidin teini-ikäiset tyttäret ovat murrosikään tultuaan alkaneet kaivata tietoa tuntemattomaksi jääneestä vanhemmastaan, mutta yksinhuoltajaa pelottaa salaisuuden paljastuminen ja sen vaikutukset herkässä kasvuvaiheessa olevaan lapsiinsa, jotka eivät voi aavistaa mahdollisen isän haurasta tilaa.

Pelastusarmeijan hoivissa asuvalla alkoholisoituneella, monisairaalla miehellä ei ole muuta perhettä, mutta isän ja tytärten kohtaamisen tiellä on vielä monta mutkaa.

Heikoimmillaan Salmenperän käsikirjoitus ja henkilöohjaus onkin näissä tarinallisissa, viihdearvoltaankin kyseenalaisissa koukeroissa, joihin kenenkään täysijärkisen aikuisen tai etenkään vastuullisen ammattilaisen voisi oikeasti kuvitella heittäytyvän.

Laura Birnin pinnistelty kiemurtelu keskeisessä naisroolissa erottuu muutenkin aina vakuuttavan Tommi Korpelan, aidosti eläytyvien lapsinäyttelijöiden Varpu ja Vilja Rantasen sekä oikeasta elämästään ammentavan Tomi Lindforsin rouheuden rinnalla.

Seurustelukuvio Samuli Niittymäen nyhveröhahmon kanssa on kuin toisesta elokuvasta.

Varpu ja Vilja Rantanen etsivät isää taekwondoa harrastavina kaksosina.

LAITAPUOLEN kulkijoiden ja duunarien maailmaa silti osoittelematta avaava elokuva liikkuu luontevasti helsinkiläisten lähiöiden lopputalvessa, josta symbolisestikin puuttuvat värit, mutta orastava valo antaa uskoa huomiseen.

Samoista aineksista ja henkilöistä Aki Kaurismäki voisi ohjata järjestelmälle virnuilevan lakonisen komedian.

Elämää nähneille ja tunteita säilöville ihmiskasvoille tilaa antava kuvaus onkin enemmän sukua Mike Leigh’n elokuvien humaanille realismille, mutta puhtaasti esteettisenä taiteena teos sopii luultavasti otollisemmin televisioon.

Paljon mieluummin katson silti valkokankaaltakin Isänpäivän kaltaisia inhimillisiä pikku novelleja kuin satumaisten summien kyllästämää digiroinaa ja lavasterihkamaa.